Inarin päiväretket: Jänispään laella

Inarin reissumme toiseksi viimeisenä päivänä, juhannusaattona, aurinko porotti sinitaivaalta ja lämpötila huiteli kahdenkymmenen asteen yläpuolella. Suuntasimme auton nokan kirkonkylältä pohjoista kohti. Yksi matkan tavoitteista oli nähdä viikon aikana pohjoisen Lapin aluetta mahdollisimman monipuolisesti, sen mitä nyt viikossa siitä ehtii kokea. Utsjoki ja Kevo oli koluttu edellisvuonna, mutta Inarijärven pohjoispuoli oli vielä näkemättä.

Vätsäri ja Kaldoaivi ovat turhan laajoja erämaita, jotta niihin ehtisi päiväseltään mitenkään tutustua. Olin kuitenkin etukäteen lukenut Jouni Laakosen Erämaat-kirjasta, että hieman Sevettijärven kylän jälkeen kohoaa Jänispää-tunturi, jonka laelta aukeaa näkymä Kaldoaivin laajaan erämaa-alueeseen. Samaisen tunturin laelta kulkee polku kohti Näätämö-jokea sekä pidempää Sevettijärvi-Pulmanki-vaellusreittiä. Alun perin suunnittelimme patikoivamme joelle ja takaisin (yht. n. 12 km), mutta porottava aurinko sai meidät muuttamaan suunnitelmiamme.

Tätä suunnitelman muutosta myös avittivat suuret paarmat, jotka ilmaantuivat välittömästi auton pysähdyttyä pörräämään ilonamme. Päätimme tällä kertaa kävellä vain huipulle ja takaisin. Jänispään laelle kuljettava polku lähtee Näätämöön johtavan tien varresta, pieneltä pysäköintialueelta. Parkkipaikalla on Kontinpaistaman varaustuvalle ohjaava opaskyltti. Tunturin harjanteelle johtava polku on melko helppokulkuista, joskin paikoin kivikkoista maastoa.

Jänispään huipulla sijaitsee masto, mutta tieltä katsottuna tunturin oikeanpuoleisen huipun päältä maisemia voi ihailla vapaasti. Tänne ei muistaakseni johtanut valmista polkua vaan jokainen voi sovittaa kulkunsa itse. Tunturin eteläpuolelta aukeaa näkymä sinisenä välkkyvälle Sevettijärvelle, pohjoispuolella taas siintää Kaldoaivin autius. Alhaalla mutkittelee tie kohti Näätämön kylää ja Norjan rajaa. 

Visiittimme huipullakin jäi lopulta hieman suunnitteltua lyhyemmäksi, sillä tuulesta huolimatta mäkäräparvi etsiytyi seuraamme. Ihmisten kimppuun ne eivät kovin hanakasti käyneet, mutta Tiuhtia kiusasivat ja ehtivät syödä sen mahan punaiseksi.

Sevettijärven ja Vätsärin seutu lienee Suomen järvirikkainta seutua, mikä oli helppo huomata ajomatkan aikana. Monet taitavat taittaa tuon etapin ajaessaan kohti Jäämeren rannikkoa ja Norjan Kirkkoniemeä. Meiltä jäi vierailu Norjan puolella nyt välistä ja Näätämön kyläkin on vielä näkemättä. Jänispään huipulle ja takaisin kipaisee kuitenkin sen verran nopeasti, että mikäli on matkalla vaikkapa tuonne Kirkkoniemeen, kannattaa pitää tauko ja poiketa huipulla jalkojaan verryttelemässä.

Inarin päiväretket: Pyhä-Nattanen

Vaellusviikon jälkeen viivyimme pohjoisessa vielä viikon verran. Majoitumme Inarijärven rannalta vuokraamassamme mökissä ja teimme sieltä käsin päiväretkiä pohjoisen Lapin alueella.

Mainittakoon nyt heti alkuunsa, että Pyhä-Nattanen ja Sompion luonnonpuisto eivät suinkaan sijaitse Inarin kunnan puolella vaan Sodankylässä lähellä Vuotson kylää. Päätin kuitenkin niputtaa tämän retkijutun saman otsakkeen alle kuin muutkin Inarin reissun aikana tehdyt päiväretket.

Ajoimme mökiltä etelän suuntaan ja kipaisimme ensin Tankavaaran luontokeskuksessa. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta Tankavaarassa oli tällä kertaa melko hiljaista. Mukaan tarttui postikortteja ja -merkkejä kotiväelle postitettavaksi. Jatkoimme pienen pyrähdyksen verran etelämmäs ja Vuotson kylän kohdilta käännyimme Sompiojärven metsäautotielle, jota jatkoimme kunnes parkkipaikka tuli kohdalle. Pyhä-Nattanen on mahdollista huiputtaa parin kilometrin taivalluksella suoraan parkkipaikalta käsin, mutta halusimme nähdä hiukan enemmän, joten lähdimme tunturin mukaan nimetylle polulle. Polku seurailee osin ikivanhaa Ruijan reittiä, jota pitkin on aikoinaan taivallettu Luirojoen ja Sompiojärven kautta aina kohti Norjan pohjoista rannikkoa, Ruijaa.

Päätimme jättää itse tunturin reitin loppuhuipennukseksi, joten aloitimme retken kulkemalla metsäautotietä takaisin päin. Autotien varrella on kyltti, jonka kohdilta polku sukeltaa metsään. Pyhä-Nattasen polku on yhteensä n. 7 kilometrin mittainen rengaslenkki. Metsäautotiepätkän ja parin kilometrin kulkemisen jälkeen polku saavuttaa Nalijoen laavun. Saapuessamme paikalle huomasimme, että joku oli jättänyt nuotion vielä savuamaan. Alkumatka laavulle on tasaista ja helppoa kulkua, tosin selvästi huomaa että polku ei ole mitenkään huippusuosittu. Kasvillisuus on paikoin vyörynyt polun päälle ja laavunkin ympäristössä on aikamoista rääseikköä. 
 

Nalijoen laavulta on vielä parin kilometrin ponnistus huipulle. Polku muuttuu pikkuhiljaa kivikkoisemmaksi ja lopulta itse polkua ei ole oikeastaan näkyvissä reittimerkkejä lukuunottamatta vaan polku kulkee valtavien kivenlohkareiden päällä sukkuloiden. Koiran kanssa kivillä hyppely osoittautui välillä hieman haastavaksi ja itsekin sai asetella kulkunsa huolella. Retkipäivämme oli hyvin aurinkoinen ja lämmin, joten kiveltä kivelle hyppelyssä sai kyllä hien pintaan ja hyttyset seurakseen. Kivistä taivalta jatkuu oikeastaan tunturin huipulle asti. Puurajan yläpuolella onneksi tuuli tuiversi enimmät hikikarpalot pois. Katselimme rinteeltä avautuu näkymää, aapasoita ja metsää. Samuli Paulaharju kuvaa Pyhä-Nattasen huipulta avautuvaa maisemaa Sompio-kirjassaan:

"Katselet Nattastunturien kaikkein korkeimmalta, jylhältä Pyhälaelta Lapinmaan suurta aukeaa. On edessäsi valtava kappale kaukaista Lappia, kohta kymmenpeninkulmainen pyörö tuntureita, metsiä ja aapoja. Suuri Lapinkorpi, Korpilappi, oma maailmansa, jota kesäpäivä kiertää ylt'ympäri - kattona sininen kumu, korkeampi Nattasten suurta Pyhää."

 

  
Meilläkin oli onneksemme tuo sininen kumu tällä kertaa kattona, jota kiersivät pienet valkeat kumpupilvet. Moni on kuvannut Nattasten huipulta avautuvia näkymiä Lapin kauneimmiksi. Nattastunturien jono ryhmittyy sinisenä välkkyvän Sompiojärven reunamille - olisipa muuten hauska käydä tuolla järvelläkin joskus. Paulaharjulle etelässä avautui ääretön metsien valtakunta. Tänä päivänä etelään päin katsoessa metsiäkin näkyy, mutta maisemaa kuitenkin hallitsee vuonna 1967 täytetty Lokan tekojärvi, joka peitti alleen suurimman osan tuosta tarunhohtoisesta Sompiosta. Vain rippeet esimerkiksi alle jääneen Mutenian kylän raunioista ovat näkyvillä, jos tarkkaan huipulta kiikaroi.

 

Pyhä-Nattasen huipulla sijaitsee vanha palovartijan maja, joka sittemmin on muutettu päivätuvaksi. Huipulla on myös kuuluisat tor-kivimuodostelmat, jotka ovat aikojen saatossa syntyneet kun graniitti on lohkeillut. Arvatenkin ne ovat olleet erikoisen ulkomuotonsa vuoksi suuria palvonnan kohteita entisaikojen kulkijoille. Piipahdimme palovartijan majalla kirjoittamassa terveiset vieraskirjaan ja istuskelimme tuvan pihalla hyvän tovin maisemaa ihaillen ja eväitä popsien. Kulkijoita ja vierailijoita tuntui tunturilla riittävän, ja ihmekös tuo.

Tältä puolen rinnettä reitti alas on selvästi helpompi eikä oikeastaan ollenkaan kivinen. Olimme alhaalla autolla tuota pikaa.

Inarin päiväretket: Joenkielisen kierros

Vaellusviikon jälkeen viivyimme pohjoisessa vielä viikon verran. Majoitumme Inarijärven rannalta vuokraamassamme mökissä ja teimme sieltä käsin päiväretkiä pohjoisen Lapin alueella.

Legendaarinen Lemmenjoki, Euroopan suurimpiin lukeutuva erämaa. Kun näillä korkeuksilla kerran oltiin, oli tietysti päästävä näkemään pieni murunen tuosta valtavasta alueesta. Leammijohka, lämmin joki, on tunnettu saamelaiskulttuurista, kultaryntäyksestä ja kullanhuuhdonnasta. Alueella sijaitsee edelleenkin valtauksia. Parhaiten kansallispuistoon pääsisi tietenkin tutustumaan rinkka selässä, mutta erilaisia päiväretkivaihtoehtojakin löytyy useampia. 

Meillä oli Lemmenjokea varten kaksi retkivaihtoehtoa. Joko lähtisimme Njurkulahdesta venekyydillä katsomaan Ravadaskönkään putousta ja kävelisimme joen vartta takaisin tai sitten huiputtaisimme Joenkielinen-tunturin samannimisellä kierroksella. Päädyimme lopulta jälkimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka putouskin olisi ollut hieno nähdä. Ehkä palaamme tänne vielä rinkkojen kanssa...

Joenkielisen kierrokselle pääsee niin ikään Njurkulahdesta lähtemällä. Kuljimme reitin myötäpäivään, mikä osoittautui ihan hyväksi vaihtoehdoksi. Alkumatkalla polku kulki mäntyvaltaisessa metsässä ohittaen välillä kosteikkoja ja melko soisia alueita. Reitin pitkospuurakenteet vaikuttivat olevan hieman työn alla, joten paikoin taival oli aika märkää. Jouduimme matkan varrella pysähtymään puun alle sadetta pitelemään, mutta onneksi kyseessä oli vain hetkellinen kuuro. Erään suon laitamilla jokin kahlaajalintu istuskeli männyn nokassa ja piti kovaa meteliä. Ehdimme nappaamaan otuksesta pikaisen räpsyn etäältä, mutta laji jäi arvoitukseksi kun ei ollut kiikareitakaan mukana. Kenties kyseessä oli liro?

Uusi sadekuuro ryöpsähti taivaalta juuri kun saavuimme kodalle. Siellä oli vanhempi pariskunta Helsingistä pitämässä makkaranpaistotaukoa ja he toivottivat meidät tervetulleeksi seuraansa. Pitelimme kodassa sadetta eväitä syöden ja jutustellen. Kuuron enimmäkseen tauottua lähdimme kapuamaan loivasti nousevaa rinnettä pitkin ylös kohti tunturin huippua. Nousu olikin melko helppo tältä puolen ja pian saavutimme Joenkielisen laakean huipun (534 mpy). Jos Otsamolta oli ollut huikaisevat näkymät joka suuntaan, niin eivät nämäkään maisemat niille kalvenneet. Toisaalla avautui Lemmenjoen jokilaakso koko komeudessaan, toisaalta siintivät Hammastunturin huiput. Oli metkaa ajatella, että seisoimme valtavan erämaan reunamilla. Lemmenjoen kansallispuisto jatkuu Norjan puolella yhtä koskemattomana Övre Anarjohkan puistona.

Tallustelimme ympäri huippua katsellen maisemaa joka puolelta. Kun viimein lähdimme laskeutumaan alaspäin, jokilaakso avautui näkyviin vielä paremmin. Tältä puolelta rinne oli selvästi jyrkempi ja kivikkoisempi. Alamäkeä jatkui aina metsän rajaan asti. Valokuvasimme kaunista puroa ja sen pientä putousta. Tällä puolen tunturia kulkumaasto oli helppoa, kuivaa mäntykangasta ja lähestulkoon koko loppumatkan polku kulki harjun lakea pitkin, jokivartta seuraillen. Emme poikenneet enää Sotkajärven tulipaikalle, sinne olisi johtanut uudet rautaiset portaat. Sen sijaan Muurahaislammen rantaa kävimme kurkistamassa ja tutkailimme viimeisten kilometrien aikana vastaantulleita ikivanhoja peuranpyyntikuoppia.

Joenkielisen kierrokselle pituutta tulee yhteensä noin 16 kilometria. Kaiken kaikkiaan maasto on hyväkulkuista, mutta myötäpäivään kuljettaessa saa alkumatkasta varautua kenkien kastumiseen. Kierros tarjoaa mukavan monipuolisen katsauksen alueen luontoon, vanhoja metsiä, harjumuodostelmia, jokivartta, soita, tunturiylänköä... Olisi hienoa nähdä nämä maisemat ruska-aikaan. Tänne täytyy vielä palata.

Inarin päiväretket: Otsamo-tunturi

Vaellusviikon jälkeen viivyimme pohjoisessa vielä viikon verran. Majoitumme Inarijärven rannalta vuokraamassamme mökissä ja teimme sieltä käsin päiväretkiä pohjoisen Lapin alueella.

Inarin kirkonkylän alueelta löytyy monia mielenkiintoisia luontokohteita tutustuttavaksi. Yleisimpiä reittivaihtoehtoja taitavat olla Juutuanjoen luontopolku, risteily Inarilla ja vierailu Pielpajärven erämaakirkolla. Pielpajärven kirkko jäi meiltä nyt tällä kertaa näkemättä ja Juutuanjoen polustakin koimme vain murusen piipahdettuamme Jäniskosken kuohuja ihmettelemässä, mutta risteilylle ennätimme.

Luonnonrauhaa hakevalle risteily ei ole mikään paras vaihtoehto, mutta kuitenkin helpoin tapa päästä hetkeksi vesille ja tutustumaan Ukonsaareen, vanhaan saamelaisten palvontapaikkaan. Erikoisenmuotoinen Ukonsaari kohoaa Inarijärvestä noin 30 metrin korkeudelle ja sen huipulle johtavat portaat. Huipulta on avara näkymä ympäröivälle järvelle. Vierailumme aikana huomasimme ilmeisesti Ukonsaarelta uimaan lähteneen hirven, joka turvallisesti sitten rantautui viereiseen saareen. Pielpajärven erämaakirkkoon pääsee kätevimmin tutustumaan, kun pyytää venekuskia rantautumaan Pielpavuonoon, josta on kirkolle noin 2,5 kilometrin matka. Me halusimme vielä piipahtaa Siida-museon kaupassa (itse museo on erittäin suositeltava paikka  myöskin!) risteilyn jälkeen, joten jatkoimme laivalla takaisin kirkonkylälle.

Päivän iltaretkeksi olimme suunnitelleet vierailun Otsamo-tunturilla. 418 metriä merenpinnan yläpuolelle kohoava tunturi sijaitsee noin yhdeksän kilometrin päässä Inarin kirkonkylän keskustasta. Sinne on mahdollista päästä joko patikoimalla Siida-museon vierestä lähtevää reittiä pitkin (yht. 18 km) tai sitten ajamalla autolla Rovajärven tietä pysäköintialueelle, josta matkaa tunturin huipulle kertyy vain noin 2,6 kilometriä. Metsähallitus ei kuitenkaan tällä hetkellä suosittele tiellä autoilua, sillä kevät on saanut sen melko kurjaan kuntoon eikä tien kunnostuskaan ole kai näköpiirissä. Kyselimme Siidassa käydessämme lisää tienkunnosta ja työntekijä totesi, että jos autossa on riittävästi maavaraa, perille kyllä pääsisi. Päätimme lähteä onneamme koittamaan.

Pieni sateenuhka leijui ilmassa, kun ajelimme tietä pitkin. Joku kuuro taisi matkalla tullakin, mutta sade onneksi loppui lyhyeen. Tie oli aluksi jopa suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta pian huomasimme kyllä, miksi sen kunnosta oli varoitettu. Paikoin tiellä oli lähestulkoon parikymmensenttiset urat, joissa joku onneton oli kelirikon aikaan sutinut. Sieltä täältä routa oli nostanut suuria kiviä tielle ja muutamassa kohdassa puro tuntui pyyhkäisseen tien ylitse vieden päälliskerroksen mennessään. Pahimmassa kohdassa syvä kuoppa oli merkitty pystyyntökätyllä kuusenpätkällä. Selvisimme kuitenkin perille parkkipaikalle, mutta ilman maasturia en kyllä tielle lähtisi.

Reitti kohti Otsamoa kulki aluksi tasaisesti ohittaen muutaman suopätkän. Reitin rakenteet, merkinnät ja pitkospuut tuntuivat olevan hyvässä kunnossa, joten harmi jos tietä ei pystytä kunnostamaan. Pian polku lähti loivaan nousuun, joka juuri ennen huippua jyrkkeni melkoisesti. Viimeinen pätkä nosti kyllä hien pintaan, mutta ympärillä pörränneet hyttyset motivoivat kummasti ripeään nousuun. Ylhäällä puhalsikin melkoinen tuuli.

Tummat pilvet riippuivat taivaalla ja saderintamia näkyiä siellä täällä. Maisemat olivat huikaisevat, tuntureita näkyi joka puolella horisonttia. Jatkoimme vielä huipulle johtavaa polkua piipahtaaksemme Otsamon päivätuvalla. Tupa tarjosi tuulensuojaa, mutta sisällä oli melkoisen paha haju. Liekö mökki homehtunut säiden armoilla, seinät vaikuttivat ainakin melko tummuneilta.

Maisemia olisi voinut ihailla vaikka kuinka pitkään. Navakka tuuli ja lähestyvät pilvet pakottivat lopulta laskeutumaan alaspäin. Matka takaisin parkkipaikalle sujui vähän ripeämmin, vaikka pysähdyimme tutkailemaan näkemiämme kasveja ja kuvailimme niitä myöhempää lajinmääritystä varten. Hyttysetkään eivät onneksi häirinneet, vaikka paljon niitä olikin.