Syysmuuttajia bongailemassa

Syyskuu lähestyy uhkaavasti loppuaan ja syksy etenee armotta. Ruskasta on ennustettu tänä vuonna värikästä, mutta saa nähdä vievätkö tuuliset päivät lehdet mennessään ennen kuin väriloisto ehtii täyteen mittaansa. Työmatkalla ja työpäivien aikana olen useasti ehtinyt bongaamaan komeita lintujen muuttoparvia, varma syksyn merkki sekin. Ensimmäisen Hangon vierailun jälkeen päätimme, että palaamme syksyllä tuonne samaiselle Tulliniemen luontopolulle katsastamaan, miten syysmuutto näkyy tuolla eteläisimmässä kärjessä. Viime viikonloppuna oli sitten tämän toisen Hanko-visiittimme aika. Sääolosuhteet olivat tällä kertaa hieman erilaiset, sillä meri oli paikoin melkein tyyni eikä tuullut juuri laisinkaan. Edelliskerralla juhannuspäivänä oli turvauduttava pipoon, nyt meinasi tulla kuuma, kun oli takki päällä.

Sää siis suosi retkeilyä, mutta muuttamista ei niinkään, sillä tuulta ei tosiaan ollut nimeksikään. Pysähdyimme noin puolivälissä matkaa evästauolle samalle näköalakalliolle kuin viimeksikin. Hetken aikaa ajattelimme, että näinköhän reissulla tulee tehtyä bongauksia ollenkaan. Hetken tarkkailun jälkeen havaitsimme kuitenkin pari harmaahaikaraa, jotka olivat jähmettyneet suurien kivien päälle patsastelemaan. Jatkoimme eväiden syöntiä, kunnes yhtäkkiä huomasimme, kuinka pari lokkia ja sorsaparvi pyrähtivät lentoon ja näiden perässä myös nuo haikarat kaarsivat hetkessä ylitsemme. Tällaiset äkkinäiset pyrähdyksethän enteilevät yleensä vaaran eli petojen lähestymistä ja toden totta, mereltä paikalle liiteli pakenevien lintujen vanavedessä kaksi uljasta merikotkaa. Kaikeksi onneksemme ne vielä jäivät yllätyshyökkäyksen jälkeen pitkäksi toviksi passiin hiekkasärkälle ja saimme rauhassa tarkkailla niitä. Ei siis lainkaan turha reissu bongausten osalta!

Reissusta jäivät siis parhaiten mieleen syysmuuttajien sijaan ylväät kotkat, tyyni meri ja lämmittävä ilta-aurinko. Sohvi jäi tällä kertaa kotijoukkoihin, sillä sen kanssa on vähän rasittavaa tehdä yhtään pidempiä automatkoja. Tiuhti taisi nauttia eniten meressä pulikoinnista.

Meikon ympäri

Blogimme näyttää vahvasti keskittyvän näihin retkeilyihin ja lenkkeihin, mutta se kai meidän pääasiallinen vapaa-ajan "harrastuksemme" on. Ja mukava kerätä itselle muistoksi, niin voi sitten palata aina ajassa taaksepäin ja muistella, että mitä havaintoja tuli milloinkin tehtyä. 

Näistä lämpimistä ja aurinkoisista syysviikonlopuista täytyy ottaa kaikki ilo irti, niin kauan kuin tätä huvia kestää. Tällä kertaa lähdimme hakemaan mielenrauhaa Meiko-järveltä. Päätimme kävellä Meikon ympäri, viimeksi keväällä teimme samanlaisen reissun ja silloin oli ongelmana oikean polun löytäminen järven toiselta puolelta. Meikon reitti ylipäätään on aika huonosti merkitty, polku on kyllä paikoin selkeä, mutta varsinaisia reittimerkkejä on vain muutama sinne tänne ripoteltuina. Toisella puolella järveä on välillä arvottava useamman polun väliltä ja kun maastonmuotoja on vähän enemmän, katoaa polku välillä kalliolle kapuamisen takia. Nyt kuljimme päinvastaiseen suuntaan kuin viimeksi ja kävelimme hankalan osuuden ensiksi. Näin päin reitti menikin vähän sujuvammin ja kun tällä kertaa oli myös evästä mukana, ei ehtinyt iskeä nälkäheikotuskaan kuten edelliskerralla. 

Meiko on eteläsuomalaiseksi järveksi siitä epätyypillinen, että se on hyvin kirkasvetinen. Hieman kuten vaikkapa Pohjois-Karjalan vastaavat kallioiset järvet. Järvellä pesiikin kuikkapariskunta, jonka ainakin me olemme melkein joka vierailulla bonganneet. Kierros järven ympäri on noin kymmenen kilometrin mittainen taival ja polku kulkee lähes koko ajan aivan järven rannan tuntumassa. Matkan varrelle mahtuukin monta mukavaa maisema- ja eväidensyöntipaikkaa. Tällä kertaa metsässä oli lukuisten sienten lisäksi myös jonkin verran hirvikärpäsiä ja onnistuimmepa nappaamaan parit punkitkin mukaan. Hirvikärpäset ovat ällöttäviä, mutta onneksi kuitenkin melko vaarattomia otuksia ja harvemmin ehtivät puraistakaan...

Retkeilyä arjen lomassa

Kun kesän reissut oli reissattu, alkoi arjen odottelu. Nopeastihan se arki sitten tempaisi mukaansa ja nyt ei auta kuin muistella kesän retkeilyjä kaiholla. Arkisen elon ohella olemme kuitenkin hyödyntäneet näitä viimeisiä kesäisen tuntuisia viikonloppuja ja reippailleet niin lähellä kuin hitusen kauemapanakin.

Eilen lauantaina ajelimme noin 100 kilometrin päähän ihmettelemään Etelä-Suomen suurinta suota, Torronsuota sekä piskuista Torron kylää suon kyljessä. Kuljimme reilun 10 kilometrin reitin kansallispuistossa. Reitti kuljetti ensin mukavasti suon poikki metsäisiin maisemiin. Kävimme Idänpään lintutornilla katsomassa suota myös lintuperspektiivistä. Torni oli hassusti hieman sivussa varsinaiselta reitiltä eikä sinne ollut myöskään mitään kylttiä, mutta kesällä ostetun retkeilykirjan neuvojen ansiosta osasimme sitä oikeasta kohdasta etsiä. Tornilta matka jatkui hiekkatietä pitkin Torron kylän kulttuurihistoriallisesti merkittäviin maisemiin ja lopuksi vielä lyhyen pätkän maantietä kunnes polku poikkesi suonlaitaa takaisin lähtöpisteeseen. Muuten oikein mukava reitti, mutta tuota maantietä oli vähän kelju kulkea, kun vierestä suhasivat rekat 80 kilometrin tuntinopeudella eikä väistötilaa pientareen puolelle oikeastaan ollut.

Ilma oli vielä kesäisen lämmin, mutta kyllä suolla sekä metsässä oli jo nähtävissä vahvasti syksyn merkkejä ja ruskan hentoja värejä.

Pari viikkoa aikaisemmin puolestaan kiersimme Sorlammen luontopolun. Luontopolun pituudeksi on jossain mainittu 5 kilometriä, mutta aina se on kyllä tuntunut paljon pidemmältä. Nyt tarkistimme asian SportsTrackerin avulla ja parkkipaikalta mitattuna matkaa kertyi yhteensä noin 7 kilometrin verran. Noh, parkkipaikaltahan joutuu jonkun matkaa kävelemään ennen kuin polun saavuttaa, että sinänsä viisi kilometriä ei ihan metsään mene.