Huhtikuinen sunnuntaipäivä alkoi sakeassa sumussa. Pian auringon lämmittäessä sumupilvet kuitenkin kaikkosivat ja sinitaivas pilkahteli pilvilauttojen välistä. Keväisten pihahommien jälkeen oli suunnattava vielä ulkoilemaan, jotta auringonpaisteesta saisi kaiken irti.
Täällä eteläisessä-Suomessa tulee usein kaivanneeksi pohjoisen kesyttämättömiä mahtivirtoja. Niissä on jotakin todella kunnioitusta herättävää (ainakin jos tiedossa on ylitys) ja kiehtovaa. Veden voimaa ei lakkaa ihastelemasta. Harvemmin meidän lenkkipolkumme täällä etelässä oikeastaan edes sivuavat joenvarsia, ja jos sivuavatkin niin kyseessä on yleensä hyvin verkkaisesti virtaava, vähävetinen ja ruskea uoma.
Vihdin Palakoskelle löysimme ensimmäisen kerran toissa talvena Retkipaikka-sivuston esittelyvideon perusteella. Paikka oli jotenkin jäänyt meiltä täysin katveeseen, vaikka etäisyytensä vuoksi se on melko lähellä ja helposti saavutettavissa. Mitenkään huippusuositusta paikasta ei ole kyse, aniharvoin olemme tuolla ulkoillessamme ketään muuta kohdanneet. Tämä päivä tosin muodosti poikkeuksen asian suhteen, juuri polulle suunnatessamme parkkipaikalle kurvasi toinen retkiseurue.
Aluksi polku mutkittelee hyvin tyypillisessa uusmaalaisessa sekametsässä ja laskeutuu Palojärven rantaan. Koskelle asti polku kulkee hyvin rannanmyötäisesti ja tarjoaa hyvät mahdollisuudet vesilintujen tarkkailuun. Tällä kertaa paikalla olivat vain yksinäinen telkkä ja sorsapariskunta. Talvella olemme kuitenkin tavanneet Palakoskella myös useamman koskikaran.
Itse koskesta saa vihiä vasta kun melko lähellä, metsä vaimentaa ovelasti pauhua. Näin huhtikuussa lumien vasta sulettua virta oli vuolas. Muistelin, että syksyllä kosken olisi melkein voinut ylävirralta ylittää kiville hyppelemällä. Nyt ei tehnyt mieli kokeilla moista.
Varsinainen luontopolku ei kulje aivan kosken vuolaimmalle kohdalle asti, vaan polkua jatkaakseen on kosken ihailun jälkeen palattava taaksepäin. Palakosken jälkeen polku nousee melko jyrkästi kallioista rinnettä ylös. Paikalle on rakennettu hyvin erikoinen porrassysteemi, joka jo itsessään on nähtävyys. Portaiden jälkeen on vielä kavuttava, kunnes saavutaan Mummusaliksi nimetyn kallion huipulle. Kosken pauhu yltää keväisin ylös asti ja näkymä alas jokilaaksoon on hieno. Siellä Palojoki mutkittelee ja laskee sitten Karhujärveen.
Mummusalin kalliolta matka jatkuu aurinkoisella säällä melko paahteista kalliopolkua pitkin takaisin Palojärven metsätielle.
