Syysmuuttajia bongailemassa

Syyskuu lähestyy uhkaavasti loppuaan ja syksy etenee armotta. Ruskasta on ennustettu tänä vuonna värikästä, mutta saa nähdä vievätkö tuuliset päivät lehdet mennessään ennen kuin väriloisto ehtii täyteen mittaansa. Työmatkalla ja työpäivien aikana olen useasti ehtinyt bongaamaan komeita lintujen muuttoparvia, varma syksyn merkki sekin. Ensimmäisen Hangon vierailun jälkeen päätimme, että palaamme syksyllä tuonne samaiselle Tulliniemen luontopolulle katsastamaan, miten syysmuutto näkyy tuolla eteläisimmässä kärjessä. Viime viikonloppuna oli sitten tämän toisen Hanko-visiittimme aika. Sääolosuhteet olivat tällä kertaa hieman erilaiset, sillä meri oli paikoin melkein tyyni eikä tuullut juuri laisinkaan. Edelliskerralla juhannuspäivänä oli turvauduttava pipoon, nyt meinasi tulla kuuma, kun oli takki päällä.

Sää siis suosi retkeilyä, mutta muuttamista ei niinkään, sillä tuulta ei tosiaan ollut nimeksikään. Pysähdyimme noin puolivälissä matkaa evästauolle samalle näköalakalliolle kuin viimeksikin. Hetken aikaa ajattelimme, että näinköhän reissulla tulee tehtyä bongauksia ollenkaan. Hetken tarkkailun jälkeen havaitsimme kuitenkin pari harmaahaikaraa, jotka olivat jähmettyneet suurien kivien päälle patsastelemaan. Jatkoimme eväiden syöntiä, kunnes yhtäkkiä huomasimme, kuinka pari lokkia ja sorsaparvi pyrähtivät lentoon ja näiden perässä myös nuo haikarat kaarsivat hetkessä ylitsemme. Tällaiset äkkinäiset pyrähdyksethän enteilevät yleensä vaaran eli petojen lähestymistä ja toden totta, mereltä paikalle liiteli pakenevien lintujen vanavedessä kaksi uljasta merikotkaa. Kaikeksi onneksemme ne vielä jäivät yllätyshyökkäyksen jälkeen pitkäksi toviksi passiin hiekkasärkälle ja saimme rauhassa tarkkailla niitä. Ei siis lainkaan turha reissu bongausten osalta!

Reissusta jäivät siis parhaiten mieleen syysmuuttajien sijaan ylväät kotkat, tyyni meri ja lämmittävä ilta-aurinko. Sohvi jäi tällä kertaa kotijoukkoihin, sillä sen kanssa on vähän rasittavaa tehdä yhtään pidempiä automatkoja. Tiuhti taisi nauttia eniten meressä pulikoinnista.

Meikon ympäri

Blogimme näyttää vahvasti keskittyvän näihin retkeilyihin ja lenkkeihin, mutta se kai meidän pääasiallinen vapaa-ajan "harrastuksemme" on. Ja mukava kerätä itselle muistoksi, niin voi sitten palata aina ajassa taaksepäin ja muistella, että mitä havaintoja tuli milloinkin tehtyä. 

Näistä lämpimistä ja aurinkoisista syysviikonlopuista täytyy ottaa kaikki ilo irti, niin kauan kuin tätä huvia kestää. Tällä kertaa lähdimme hakemaan mielenrauhaa Meiko-järveltä. Päätimme kävellä Meikon ympäri, viimeksi keväällä teimme samanlaisen reissun ja silloin oli ongelmana oikean polun löytäminen järven toiselta puolelta. Meikon reitti ylipäätään on aika huonosti merkitty, polku on kyllä paikoin selkeä, mutta varsinaisia reittimerkkejä on vain muutama sinne tänne ripoteltuina. Toisella puolella järveä on välillä arvottava useamman polun väliltä ja kun maastonmuotoja on vähän enemmän, katoaa polku välillä kalliolle kapuamisen takia. Nyt kuljimme päinvastaiseen suuntaan kuin viimeksi ja kävelimme hankalan osuuden ensiksi. Näin päin reitti menikin vähän sujuvammin ja kun tällä kertaa oli myös evästä mukana, ei ehtinyt iskeä nälkäheikotuskaan kuten edelliskerralla. 

Meiko on eteläsuomalaiseksi järveksi siitä epätyypillinen, että se on hyvin kirkasvetinen. Hieman kuten vaikkapa Pohjois-Karjalan vastaavat kallioiset järvet. Järvellä pesiikin kuikkapariskunta, jonka ainakin me olemme melkein joka vierailulla bonganneet. Kierros järven ympäri on noin kymmenen kilometrin mittainen taival ja polku kulkee lähes koko ajan aivan järven rannan tuntumassa. Matkan varrelle mahtuukin monta mukavaa maisema- ja eväidensyöntipaikkaa. Tällä kertaa metsässä oli lukuisten sienten lisäksi myös jonkin verran hirvikärpäsiä ja onnistuimmepa nappaamaan parit punkitkin mukaan. Hirvikärpäset ovat ällöttäviä, mutta onneksi kuitenkin melko vaarattomia otuksia ja harvemmin ehtivät puraistakaan...

Retkeilyä arjen lomassa

Kun kesän reissut oli reissattu, alkoi arjen odottelu. Nopeastihan se arki sitten tempaisi mukaansa ja nyt ei auta kuin muistella kesän retkeilyjä kaiholla. Arkisen elon ohella olemme kuitenkin hyödyntäneet näitä viimeisiä kesäisen tuntuisia viikonloppuja ja reippailleet niin lähellä kuin hitusen kauemapanakin.

Eilen lauantaina ajelimme noin 100 kilometrin päähän ihmettelemään Etelä-Suomen suurinta suota, Torronsuota sekä piskuista Torron kylää suon kyljessä. Kuljimme reilun 10 kilometrin reitin kansallispuistossa. Reitti kuljetti ensin mukavasti suon poikki metsäisiin maisemiin. Kävimme Idänpään lintutornilla katsomassa suota myös lintuperspektiivistä. Torni oli hassusti hieman sivussa varsinaiselta reitiltä eikä sinne ollut myöskään mitään kylttiä, mutta kesällä ostetun retkeilykirjan neuvojen ansiosta osasimme sitä oikeasta kohdasta etsiä. Tornilta matka jatkui hiekkatietä pitkin Torron kylän kulttuurihistoriallisesti merkittäviin maisemiin ja lopuksi vielä lyhyen pätkän maantietä kunnes polku poikkesi suonlaitaa takaisin lähtöpisteeseen. Muuten oikein mukava reitti, mutta tuota maantietä oli vähän kelju kulkea, kun vierestä suhasivat rekat 80 kilometrin tuntinopeudella eikä väistötilaa pientareen puolelle oikeastaan ollut.

Ilma oli vielä kesäisen lämmin, mutta kyllä suolla sekä metsässä oli jo nähtävissä vahvasti syksyn merkkejä ja ruskan hentoja värejä.

Pari viikkoa aikaisemmin puolestaan kiersimme Sorlammen luontopolun. Luontopolun pituudeksi on jossain mainittu 5 kilometriä, mutta aina se on kyllä tuntunut paljon pidemmältä. Nyt tarkistimme asian SportsTrackerin avulla ja parkkipaikalta mitattuna matkaa kertyi yhteensä noin 7 kilometrin verran. Noh, parkkipaikaltahan joutuu jonkun matkaa kävelemään ennen kuin polun saavuttaa, että sinänsä viisi kilometriä ei ihan metsään mene.

Reissu jatkuu: Kilpisjärvi

Hetta-Pallas-vaelluksen jälkeen suuntasimme vielä kahdeksi päiväksi varaamaamme mökkiin Kilpisjärvelle.

Ajomatka tuntureiden tietä sujui varsin joutuisasti. Pallaksella vallinnut sumukin hälveni pian ja poroja oli hiukan helpompi ohitella. Maisemat tuntuivat paranevan jokaisen uuden nyppylän jälkeen ja tiet olivat pitkiä ja suoria. Ropinsalmen kohdalla matkantekomme kuitenkin tyssäsi, sillä edessä oli sattunut onnettomuus ja rajavartioston helikopteri laskeutui keskelle tietä. Odottelimme autoletkassa yli tunnin verran, onneksi paikka oli tuulinen eikä siten ollut ötököitä tai liian kuuma. Odottelun lomassa tapasimme myös parin auton päässä olleen toisen samojedin, joka omistajansa kanssa tuli juttusille kuultuaan Tiuhtin haukahtelevan. 

Kun helikopteri nousi ilmaan ja lähti kuljettamaan potilasta, pääsimme mekin jatkamaan matkaamme. Perillä Kilpisjärvellä olimme lopulta n. 15.30 ja asetuimme vuokramökkiin, jossa meillä olikin varsin lokoisat oltavat. Mökki oli todella tilava, siisti ja hyvinvarusteltu. Kilpisjärvellä oli myös mukavan vilpoisaa helteisten vaelluspäivien jälkeen. 

Kaupassa käynnin ja ruuanlaiton jälkeen lähdimme kävelyretkelle sympaattiseen, mutta piskuiseen kylään. Iltalenkkimme suuntasi läheisen Salmivaaran huipulle. Vaikka nousua ei ollut juuri nimeksikään, avautuivat vaaralta henkeäsalpaavat maisemat järville ja kaukaisille lumihuippuisille vuorille! Pilvet roikkuivat alhaalla ja verhosivat mystisen Saanan huippua. Salmivaaran laella olisi kyllä viihtynyt vaikka kuinka kauan ja itseasiassa sieltä meillä on varmaankin kaikista eniten kuvia koko reissun ajalta.

Seuraavana päivänä uni olisi kyllä kovasti maistunut mökissä, mutta koska meillä oli vain tämä päivä enää käytössämme, olimme asettaneet kellon soimaan jo aamukuudeksi, jotta ehtisimme tehdä kaiken suunnittelemamme. Aamu-ulkoilun ja -palan jälkeen kipaisimme luontokeskuksessa, joka sijaitsikin vain kivenheiton päässä mökistämme. Postitimme kortteja kotiväelle ja lähdimme valloittamaan Saana-tunturia. 727 porrasta ja noin puolitoistatuntia myöhemmin huippu häämöttikin. Sää oli melko lämmin ja tuuleton, joten itikoita oli jonkin verran, tosin ei mitenkään häiritsevästi. Alussa oli varsin pilvistä, mutta huipulle päästyämme utuverho onneksi väistyi ja saimme nauttia maisemista taas kerran. Huipulta katsottuna kylä ja sen ohi ajavat autot näyttivät muurahaisenkokoisilta.

Matka Saanalta alas otti myös oman aikansa ja porrasaskelmia askeltaessa meinasivat silmät välillä seota. Saanan lenkin jälken jätimme Tiuhtin mökkiin lepäilemään ja kurvasimme Kilpishallin kautta kohti Norjaa ja 50 kilometrin päässä sijaitsevaa Skibotnia. Matkalla Skibotniin kohtasimme hulluja norjalaisautoilijoita, tietöitä sekä toki dramaattisia maisemia: lumihuippuisia vuoria, mahtipontisia vesiputouksia ja jokia. Skibotnissa vastassa oli ihmeellinen, turkoosina hohtava Jäämeri. Pysäköimme auton lähelle rantaa ja kävelimme katselemaan pyöreäksi hioutuneita, erikoisia ja ohuita kiviä. Löysimme myös simpukoita sekä yhden rantaan ajautuneen, kuolleen turskan. Rannalla kävelyn jälkeen oli aika hyvästellä aurinkoinen Skibotn ja hurauttaa takaisin mökille pakkailemaan ja siistimään paikkoja. Valitettavasti visiittimme Norjan puolella oli nyt vain pikainen katsaus ajanpuutteen vuoksi, mutta toivottavasti joskus pääsemme vähän pidemmälle reissulle sinne.

Seuraavana aamuna kello soikin sitten jo neljän aikaan aamuyöstä ja kotimatka alkoi varhain. Kaikkialla oli hiljaista ja Kilpisjärvi makasi tyynenä. Haikeana hyvästelimme tunturit. Pitkän ajopäivän jälkeen olimme kotona puoli kahdeksan aikaan illalla ja täällä kissapojat meitä odottelivatkin.

Hetta-Pallas osa 2

Ensimmäinen osa alapuolella.

4. päivä Hannukuru-Suoskuru-Montellinmaja-Nammalakuru

Aamuaurinko herätti meidät taas aikaisessa vaiheessa ja päätimme kömpiä tyhjänä olleeseen kotaan aamupalalle. Kodassa oli pimeää, mutta mukavan vilpoisaa ja mikä parasta, sinne oli eksynyt vain vähäinen määrä ötököitä. Hannukurulta matka jatkui sankassa metsikössä sammakoiden ja hyttysten keskellä, auringon paahtaessa. Ilma oli edelleen kostean kuuma. Parin tunnin taivaltamisen jälkeen saavuimme Suoskurun kodalle. Kodalla tapasimme pari muutakin retkeilijää, joiden kanssa jutustelimme evästaukomme ajan. Suoskurulla oli myös lisättävä reilulla kädellä hyttysmyrkkyä, jotta saattoi jatkaa matkaa t-paidassa. Tauon jälkeen alkoi pitkä ja hikinen, loputtomalta tuntunut nousu ylös kohti Lumikeroa. Matkalla ylös oli pientä lentävää ystäväistä taas sen verran, että oli paikoin oli paras pitää suu kiinni. Vaikka kyllä matkan aikana useamman kerran tuli nielaistua jokunen ötökkä.

Hannukurun kota

Huippua kohti tuuli yltyi vähitellen, mutta missään vaiheessa ei samanlaiseksi kuin ensimmäisenä päivänä Pyhäkerolla. Niinpä aivan ylhäälläkin oli mäkäriä. Ne matkustivat mukavasti rinkan alapuolella tuulen suojassa ja kun pysähdyimme, tulivat sieltä heti muistuttamaan olemassaolostaan. Maisemat olivat kuitenkin jälleen kerran erinomaiset ja unohtumattomat ja Lumikeron huipulla maltoimme hetkiseksi istahtaa tauolle.

Lumikerolta polku laskeutui vain hiukan noustakseen taas hetken päästä uudestaan. Ylitimme myös poroaidan. Näillä paikkein aurinko alkoi todenteolla paahtamaan niskaan ja samalla uhkaava jyrinä sekä tumma pilvirintama alkoi lähestyä. Vuontisvaaraa ylittäessämme meille tuli todella kiire, sillä näimme jo kuinka salamat löivät etäämpänä olevaa vaaraa. Alumiiniset vaellussauvat käärittiin Tiuhtin makuualustan sisälle ja kävelyyn piti pistää vauhtia. Puolijuoksua etenimmekin turvaan piskuiseen porokämppään Montellinmajaan. Sieltä juuri poistui eräs seurue, joka kylmänviileästi lähti nousemaan tunturiin lähestyvästä ukkosesta huolimatta... Me ennätimme Montellille juuri sopivasti sillä hetken perästä ylitsemme pyyhkäisi kunnon kaatosade ja jyrinäkin koveni. Montellissa söimme ja odotimme sateen taukoamista. Paikalle sattui myös Tunturiladun leiriporukkaa ja heilläkin matka jatkui Nammalakuruun.

Nammalassa porukkaa todella riitti ja sekä autiotupa että varaustupa olivat porukkaa pullollaan. Täällä nähtiin myös ensimmäiset porot (jos ei automatkalla nähtyä kahta lasketa mukaan). Tiuhtin kanssa odottelimme tuvan tilavassa kuivaushuoneessa sen aikaa, että saatiin leiri pystyyn ja iltatoimet tehtyä ja aika aikaisessa vaiheessa, pienessä tihkusateessa kävimmekin nukkumaan. Ukkonen oli mukavasti viilentänyt ilman, joten telttaan oli ihan miellyttävä kömpiä tällä kertaa.

5. päivä Nammalakuru-Rihmakuru-Pallas

Viimeinen etappi! Nammalakurussa viileä aamu "valkeni" hernerokkasumussa: tuuli ja sataa tihutti ja näkyvyys oli parhaimmillaankin ehkä 50 metrin luokkaa. Telttaleiristä ei todella tarvinnut kauas kävellä, kun tupa ja teltat jo katosivat näkyvistä... Ötökätkin olivat kaikonneet jonnekin säätä pakoon. Laitoimme leirin kasaan pikaisesti ja söimme aamupalan puuvajan suojassa. Paikallaan tuulessa seistessä meinasi tulla jopa kylmä ja tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin takille oli oikeasti tarvetta. Matkaan lähdimme kuitenkin reippain mielin, sadeviitat yllämme. 

Alkumatka oli varsin tasaista menoa ja todella pian tulikin vastaan Rihmakurun kota. Emme pysähtyneet vaan jatkoimme matkaa hotellin suihku ja ravintola-ateria mielessämme... Matka jatkui ylöspäin ja nousua ja rakkaa riitti. Etenminen oli välillä jopa vähän haastavaa, sillä sade oli liukastanut kivet, sivuttaistuuli kävi eikä seuraavaa reittimerkkiä tahtonut aina nähdä. Aika ajoin pieni sumuinen tihkusade yltyi kunnon sateeksi, joka tuulen ansiosta tuli vaakatasossa ja kasteli sadeviitasta huolimatta housun lahkeet ja takin hihat. Emme käytännössä pitäneet taukoja ollenkaan ja maisemiakaan ei voinut sumun ja sateen vuoksi valokuvata. Energiapatukoiden voimin tarvoimme menemään ja pian toivonpilkahduksen toikin Taivaskeron kyltti sekä päiväretkeilijöiden näkeminen. Lopulta polku kääntyi alaspäin ja saavutimme Pallas-hotellin noin klo. 13.40 vain 3,5 tunnin kävelyn jälkeen. Viimeinen 13 kilometrin etappi taittui siis aika sutjakkaasti säästä huolimatta (tai sen vuoksi...) Tuntui taivaalliselta päästä suihkuun, vaihtaa puhtaat vaatteet ja saada kunnon ruokaa. Tiuhtikin oli aika rättipoikkiväsynyt eikä saanut enää yhtä pahoja kierroksia poroista kuin ensimmäisen nähtyään Nammalassa.

Hotellilla ilma selkeni illaksi, joten saimme hotellin ympäristöstä muutaman kuvan napsittua. Mäkäriä oli kyllä täälläkin niin, että emme kauaa jaksaneet ulkona viihtyä. Sumu myös palasi yön aikana ja seuraavana päivän matka Kilpisjärvelle aloitettiinkin aika varovasti ajaen. Kilpisjärvestä lisää omassa postauksessaan.

Hetta-Pallas osa 1

Tämän vuotinen kesäreissumme, ensimmäinen vaellusreissumme ja ensimmäinen reissumme Lappiin on nyt takana päin. Lähes viikon verran olemme jo ehtineet sulatella reissua ja katsella matkan varrella otettuja kuvia monen monituista kertaa. Olimme siis kiertämässä Hetta-Pallaksen 13.-16.7., minkä jälkeen vietimme vielä Kilpisjärvellä pari päivää ja kipaisimme myös pikaisen maisemakatselmuksen Norjan puolella Skibotnissa. Viikko sitten lauantaina ajoimme koko Suomen halki Kilpisjärveltä takaisin koti-Espooseen, 1200 km yhteensä. Nyt viikon jälkeen onkin hyvä hetki paneutua muistelemaan matkaa ja sen monia vaiheita. Jaan postauksen nyt useampaan osaan ja valitsen tähän vain muutamia otoksia. Suurempi valikoima kuvia löytyy linkin takaa kuvagalleriasta (linkki oikealla).

1. päivä Espoo-Hetta

Lähdimme liikkeelle varhain aamusta ja tiet olivatkin alkumatkasta varsin tyhjiä. Kaikki tavarat oli pakattu edellisenä iltana valmiiksi, jotta lähtö sujuisi mahdollisimman ripeästi. Matka etenikin varsin joutuisasti, ja jos oikein muistan, pysähdyimme ensimmäisen kerran vasta juuri ennen Jyväskylää. Isoimmat kaupungit toimivatkin hyvinä pysähdysetappeina. Jossain tuossa Oulun tienoilla matka rupesi ensimmäistä kertaa hiukan puuduttamaan, sillä maisemat olivat lähinnä samannäköistä metsikköä pitkän aikaa. Tornion kohdalla virkistyimme uudelleen ruuasta ja jaloittelusta sekä Tornionjokilaakson maisemista. Jossain Ylitornion seutuvilla pysähdyimmekin hetkeksi kuvaamaan tuota mahtavaa jokea.

Sää oli varsin lämmin, sellaiset 20-25 astetta koko päivän, mutta autossa toki ilmastointi mukavasti viilensi matkan tekoa. Mitä pohjoisemmaksi tulimme, sitä harvemmaksi kävivät sivistyksen merkit ja saimme katsella kaukaisia, sinisenä siintäviä vaaroja. Perillä Hetassa olimme lopulta noin klo. 19.30. Saapuminen Hettaan oli paitsi helpotus, myös pienimuotoinen järkytys. Samalla hetkellä, kun auto pysähtyi määränpäähämme, paikallisen majatalon pihaan, iski auton kimppuun valtava parvi mäkäriä, hyttysiä, paarmoja ja ties mitä. Niitä oli välittömästi suut ja silmät täynnä ja Tiuhtikin oli hätää kärsimässä ennen kuin saimme myrkyt kaivettua esiin. Lappi todella toivotti meidät tervetulleiksi. Tiesimme toki lähteneemme liikkeelle pahimpaan räkkäaikaan, mutta tällaista emme todella osanneet odottaa. Varaamme mökkikin oli kuin sauna ja verhot kuorrutettu mäkärillä. Nopeasti tosin opimme että, mäkäristä ei ole sisällä onneksi juurikaan haittaa, sillä ne hakeutuvat siellä valoa kohti. Alkushokin jälkeen kävimme taistoon, ötökät listittiin, tavarat järjesteltiin ja uskaltauduimme jopa ulos hetkeksi ja käväisimme katsomassa Ounasjärven rantaa.

2.päivä Hetta-Pyhäkero-Sioskuru

Toinenkin päivä valkeni erittäin lämpimänä ja hyönteisten täyteisenä. Lähdimme matkaan majatalolta kymmenen aikoihin ja venekyyti kuljetti meidät Ounasjärven ylitse reitin alkupäähän. Alkumatka, ensimmäiset 7 kilometriä kuljettiin mäntymetsikössä, jossa ei ollut niinkään mäkäriä, mutta sääskiä sitäkin enemmän, joten hyttyshattua ei paljon viitsinyt päästään nostaa. Kiitimme mukanamme ollutta PunkkiÄssä-ainetta monta kertaa, se auttoi varsinkin Tiuhtia. Alkukilometrien aikana oli myös vähän säätämistä rinkan ja varusteiden kanssa ennen kuin matkan tekoon tottui. Pyhäkeron tuvalla lounastimme, ja kuuma oli, sääskien takia kun oli pakko syödä tuvan sisällä. Pyhäkerolta saimme myös rinkkojen juomapussit ladattua täyteen ihanan kylmää kaivovettä ja näin pääsimme virkistyneinä aloittamaan erittäin hikisen nousun Pyhäkeron huipulle. 

Alkumatkasta ylämäki oli aika loivaa, mutta aurinko paahtoi rinteeseen niin, että tukalalta tuntui ja taukoa oli pidettävä vähän väliä. Hyttyshattu verkkoineen blokkaa viilentävän ilmavirran aika tehokkaasti, vaikka toisin voisi luulla. Mitä ylemmäs noustiin, sitä kovempaa tuuli, joten hatustakin onneksi sai luopua lopulta, kun ötökät eivät tuulessa päässeet kiusaamaan. Noustessa nähtiin lintujakin jonkun verran, riekkonaaras, kivitaskuja ja ehkäpä kiirunakin. Maisemat tietenkin paranivat joka askeleella. Ukkonen jyrähti jossain kauempana ja saderintama ohitti meidät Pyhäkeron takaa. Huipulla tuuli niin kovaa, että korvat saivat kunnon tuuletuksen ja melkein oli takki kaivettava (no, se tunne kesti vain hetken eikä takkia kaivettu). Huipun jälkeen alkoi jalkoja jo hieman painaa ja loppuviimein saavutimmekin yöpaikkamme, Sioskurun tuvan.

Sioskurulla lepäilimme, purimme tavaroita ja söimme. Tuvalla ei ollut ketään muita, joten hetken aikaa mietimme myös siellä yöpymistä sääskien vuoksi. Illan mittaan lämpö alkoi kuitenkin nousta, kun ilta-aurinko paistoi, ja kun tuvan mittari näytti sisälämpötilaksi 29 astetta, päätimme kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassamme ja pykäsimme teltan pihalle. Noh, se telttakin oli aluksi kuin sauna ikään, kunnes keksimme avata absidin oviaukon. Absidi täyttyi ehkä hyönteisystävistämme, mutta teltan hyönteisverkko piti ne meistä loitolla ja viileä ilmavirta pääsi puhaltamaan sisään. Yön aikana lämpötila laskikin lopulta sen verran, että makuupussillekin tuli yllättäen tarvetta. Telttaan kömmittyämme tuvalle saapui myös lisää porukkaa, joten oli ihan hyvä päätös siirtyä sinne nukkumaan. Tiuhtikin osoittautui oivaksi telttailijaksi ja nukkui koko yön samassa paikassa oviaukon vieressä lähes hievahtamatta. Kahden hengen telttamme kun ei myöskään ollut mikään tilaihme.

3.päivä Sioskuru-Pahakuru-Hannukuru

Aamuaurinko lämmitti telttaamme niin, että se uhkasi muuttua uudestaan saunaksi. Heräsimme jo puoli seitsemän tienoilla ja varsin lämmintä oli jo silloin. Paarmat ja mäkärät taisivat myös herätä yhtä aikaa kanssamme. Aamupalan, leirin purkamisen ja rinkkojen pakkaamisen jälkeen lähdimme jälleen matkaan hyvissä ajoin, sillä päivästä oli selvästikin tulossa todella lämmin. Sioskurusta nousimme Siosvaaralle ja kuljimme varsin helppokulkuisessa ja tasaisessa, mutta erittäin paahteisessa maastossa. Taivaalla ei ollut pientä pilvenhattaraakaan, mutta pieni tuulenvire kävi sentään. Ohitimme tunturipuroja, soita ja varvustoja, monta komeaa vaaraa ja näimme myös kauempana rinteillä lunta. Tiuhti kävi juomassa ja vilvoittelemassa varmaan jokaisessa vastaan tullessa purossa. Harmi, että niiden lähettyvillä oli aina sääskiä sen verran, ettei viitsinyt hetkeä pidemmäksi aikaa jäädä. Keksinsyöntitaukoa pidimme jonkun pikkuruisen puun tarjoaman varjon suojissa ja siihen tietenkin löysivät heti ne mukanamme matkanneet noin parikymmentä valtavaa paarmaa, jotka varsinkin Tiuhtia ärsyttivät. 

Pienen nousen ja pitkähkön laskun jälkeen häämötti Pahakurun tupa, jonka suojissa pidimme pitkän muonitustauon ja keräsimme voimia päivän viimeiselle etapille. Pahakurulla oli mukavaa, sillä ötököitä oli vähän ja maisemat olivat todella hienot ja tupakin oli mukavan vilpoisa. Vedenhaun kanssa tosin meinasi mennä hermot. Lähdin crocsien kanssa kompuroimaan rinnettä alas lammelle, josta vettä ilmeisesti piti hakea. Vesi oli ruskeahkoa ja sitä loiskui paluumatkalla varmaan puoli sangollista päälleni. Paarmoja ja lämpötilaa tässäkään kohtaa unohtamatta. Mutta Tiuhtin vedeksi se kävi ja sai sillä ruuan tehtyä.

Sioskurulta matka jatkui Hannukurulle. Lähdimme kävelemään varmaan päivän kuumimpaan aikaan ja Pahakurulta reitti laskeutui alas paahteiseen, kosteankuumaan metsikköön, joka oli suomeksi sanottuna täynnä itikoita. Nämä olivat ehdottomasti päivän kamalimmat kaksi kilometriä. Metsä oli kaunis, mutta maisemia ei auttanut paljon jäädä katselemaan. Hannukuruun päästyämme kesti myös löytää autiotupa, jonne piiloutua ötököiltä edes hetkeksi. Alue olikin aika iso ja porukkaakin paikalla jonkun verran. Tupa löytyä lopulta ja saimme hengähtää. Hikisen ja välillä hieman tuskaisen päivän onneksi päätti mainiolla tavalla Hannukurun kuuluisa sauna ja erinomainen lampi. Uinti ja pesetyminen tuntuivat tässä vaiheessa kyllä taivaallisilta, vaikka vesi olikin todella lämmintä. Yöksi menimme taas telttaan ja tällä kertaa saimme myös tutustua pöriseviin suuriin kukkakärpäsiin, jotka tunkeutuivat absidiin eivätkä löytäneet enää tietä ulos. Mainittakoon myös, että Hannukurussa näimme lukuisia sammakoita.